Lehkosuo kaatui loogisiin pelillisiin syihin – nämä asiat eivät toimineet

Mika Lehkosuo sai potkut HJK:n päävalmentajan paikalta. Hänet korvaa tehtävässä Toni Koskela. @ Harri Bragge / All Over Press

HJK voitti ensimmäisistä kymmenestä ottelustaan vain kaksi ja päätyi antamaan päävalmentajalleen Mika Lehkosuolle potkut. Syyt heikkoihin tuloksiin olivat kentän tasolla loogisia.

HJK:n valmennus painotti talven aikana tarvetta pelata molemmilla, kolmen miehen sekä neljän miehen puolustuslinjaan perustuvilla, pelijärjestelmillä. HJK pelasikin talvella vaihdellen pelijärjestelmää oman tilanteensa, pelin taktisen asetelman sekä vastustajan mukaan. Sama tahti jatkui sarjakauden aikana. HJK aloitti kauden pelaamalla voitokkaissa Inter- ja IFK Mariehamn-otteluissa neljän puolustajan järjestelmillä, mutta muutti kolmanteen peliin muotonsa. Se pelasi KuPSia vastaan 3-5-2-järjestelmällä.

Voi olla, että asia oli tietoinen valinta. Voi myös olla, että Lehkosuo tiedosti asian haastavuuden, ja yritti hakea tottumusta ja vaihtelun minimointia, muttei pystynyt tai halunnut pysäyttää säätämistä.

HJK nimesi kahteen ensimmäiseen otteluun, jotka se voitti oikeutetusti, pääosin samanlaisen muodon ja pelaajiston. Ensimmäisessä ottelussa loukkaantunut Riku Riski vaihtui IFK-ottelussa Evans Mensahiin ja Marco Bueno Eetu Vertaiseen. Riskin loukkaantuminen pakotti muutokseen ja Buenolla oli ongelmia varpaankynsiensä kanssa. Nämä olivat iskuja, jotka käynnistivät – ehkä tahattoman, ehkä tahallisen – säätämisen tien.

KuPSia vastaan joukkue yritti pelata KuPSin muodosta johtuen 3-5-2-järjestelmällä, mutta KuPS oli siinä ottelussa parempi. Seuraavaan peliin palattiin neljän linjaan, mutta Sebastian Dahlström putosi yhtä oksaa alemmas ja Lappalainen vaihteli puolia. Tottumus oli katoamassa. Tästä eteenpäin muutokset lisääntyivät ja HJK ei koskaan löytänyt niin sanottua parhaiten toimivaa ja voittavaa kokoonpanoa – johtuen loukkaantumisista, Faith Friday Obilorin pelikiellosta sekä valmennuksen säätämisistä.

Pelijärjestelmien ja pelaajien vaihtelu tuo mukanaan haasteita. Jalkapallo on joukkuepeli. Pelaajien taito ja tehokkaat peliteot jalkapallokentällä perustuvat hyvin komplekseihin vuorovaikutussuhteisiin. Kun huippujalkapallossa, jota Veikkausliigassa pelataan, aikaa päätöksentekoon ja tekniseen suorittamiseen on minimaalisesti, on pelitekojen tultava selkäytimestä.

Silloin auttaa, jos vierellä on tuttu pelaaja – tai tuttuja pelaajia. Pelaaja saattaa esimerkiksi ääreisnäöllään sekunnin murto-osissa vilkaista, putoaako alapuolella oleva pelaaja vertikaaliseksi vai diagonaaliseksi tueksi. Jos ääreisnäöllä näkyy tuttu pelaaja, on yhteisessä käyttäytymisessä tottumusta, jolloin tekninen suorittaminen on helpompaa. Pelaaja esimerkiksi voi tietää, että vierellä oleva pelaaja putoaa useimmiten vastaavissa tilanteissa vertikaalisesti tueksi, jolloin syöttö tämän jalkaan lähtee selkäytimestä. Virheet minimoituvat.

HJK:n vaihtuvuus oli suurta. Se ei nimennyt alkukauden aikana kertaakaan samaa aloituskokoonpanoa. Hyvä esimerkki tällaisen ilmiön negatiivisista vaikutuksista nähtiin Lehkosuon viimeisessä ottelussa Lahdessa. Jo viiden minuutin kohdalla Daniel O’Shaughnessyn ja Kevin Kouassivi-Benissanin välinen kommunikaatio oli heikkoa ja O’Shaughnessy syötti helpon lyhytsyötön sivurajasta yli, vaikka Kouassivi-Benissan oli vapaana. Kyse on huippujalkapallossa senteistä ja sekunnin sadasosista.

Ja mitä tapahtui 12. peliminuutin kohdalla? Vasemman laidan pienryhmän yhteistyö sakkasi ja Kouassivi-Benissan syötti harhasyötön, josta FC Lahti rankaisi. Vastaavia erheitä tapahtui alkukauden aikana HJK:n pelaajille useita. Pelaajat tekevät välillä kentällä suuria erheitä, mutta niiden määrä ja tuho minimoituu, kun taustalla on tottumusta pelaajien välisestä kommunikaatiosta.

Tottumuksen ohella HJK:n hyökkäyspelissä oli joitakin rakenteellisia haasteita. Asiat eivät jalkapallossa ole yksinkertaisia, vaan kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Esimerkiksi edellä mainittu tottumus tai vaikkapa yksittäisten pelaajien senhetkinen suorituskyky tuo oman mausteensa siihen, miten rakenteelliset asiat toimivat.

Lehkosuon pelikirjan yksi pääprinsiipeistä on päästä ohittamaan vastustajan ensimmäinen linja ”puhtaasti”. Se tarkoittaa sitä, että HJK etenee pallon kera omalle pelintekoalueelleen tai alataskuihin niin, että pallossa ei ole sillä hetkellä suurta painetta, vaan kontrolloitu eteneminen on mahdollista.

Kohtalokas FC Lahti-ottelu oli hyvä esimerkki siitä, ettei se asia onnistunut alkukauden aikana erinomaisella tavalla. Lahti pelasi HJK:ta vastaan 4-2-3-1-muodossa. HJK avasi peliä 3-4-3-muodossa. Se tarkoitti sitä, että kentälle tuli etenkin ensimmäisellä jaksolla paljon alueellisia tasavoimatilanteita. HJK:n kolmella keskuspuolustajalla oli vastassa Lahden kolme hyökkääjää. Oli kuvaavaa, että esimerkiksi juuri ennen Lahden 2-0-maalia keskimmäisenä keskuspuolustajana pelannut Rafinha ohitti kuljettamalla Lahden kärjen ennen kuin häntä rikottiin. On aina hälyttävää, jos ensimmäisen prässilinjan ohittaminen perustuu keskimmäisen keskuspuolustajan harhautuksiin ja ohittamiseen.

Se rikkoo pelistä rytmin ja tekee pelin virrasta vaikeasti kontrolloitavaa. Kun vastustajan ensimmäistä prässilinjaa vastaan ei saada numeraalista tai positionaalista etua, on joukkueen käytännössä mahdotonta ohittaa ensimmäinen prässilinja puhtaasti.

Toinen esimerkki rakenteellisesta ongelmasta oli se, miten HJK yritti saada Lassi Lappalaista istutettua omaan sapluunaansa. Tämä yritys jäi hieman vajaaksi. Lappalainen pelasi vasemmalla ja oikealla – taskussa ja leveydessä.

Esimerkiksi Lahtea vastaan HJK oli valinnut sellaisen suunnitelman, että 3-4-3-muodon oikea hyökkääjä, Lappalainen, hakeutui oikealle laitakaistalle. Tämä on hyvin persoonallinen valinta, kun pelataan 3-4-3-muodolla. Se vei hänet ja wing-back Nikolai Alhon ajoittain samalle kaistalle, jolloin yhteistyö oli haastavaa. 11. peliminuutilla Lahtea vastaan Alho ja Lappalainen sekä Dahlström värkkäsivät kohtalaisen vetopaikan, mutta se tulikin siitä, että Lappalaisen hakeutuessa leveyteen Alho oli ajanut kohti kentän keskikaistaa – juuri kuten Lehkosuo varmaan halusikin. Tämä yhteistyö ei toiminut kuitenkaan optimaalisesti ja tukkeutti pelin oikealla puolella. Oikean wing-backin ja oikean hyökkääjän väliset rotaatiot on erittäin haastava asia organisoida.

Kolmas esimerkki pelin rakenteellisista ongelmista voisi olla se, ettei HJK:n pelissä syntynyt yksinkertaisesti riittävästi tilanteita, joissa olisi tehty liike vastustajan puolustuslinjan selustaan. Usein avoimen jalan tilanteissa HJK:n pelaajat kadottivat selustauhkan ja odottivat linjojen välissä, mitä tapahtuu. HJK pelasi siis liian paljon vastustajien sylissä, kun pelaajien olisi maalipaikan luonnin vaiheessa pitänyt hakeutua kuolleisiin kulmiin ja sinne, mistä maalit tehdään.

Tämä asia on osin pelaajakehityksellinen, eli esimerkiksi Eetu Vertaisen on hiottava ulkomailla menestyäkseen rutkasti omaa pelattavaksi liikkumistaan – sen alkukausi on kertonut. Ylipäänsä HJK:ssa on monta suomalaista, seuraan täksi kaudeksi tullutta pelaajaa, joille tuottaa ongelmia pelipaikkakohtaiset pelattavaksi liikkumisen mallit ja niiden toisiinsa linkittäminen. Se ei ole hyvä asia, jos joukkue pyrkii pelaamaan peliä pallonhallinnan kautta.

Osin asia on tietysti pelitavan tai pelijärjestelmän valmentamiseen liittyvä. Pelaajien on ymmärrettävä, mitkä ovat ne referenssit, joista luetaan, mitä liikkeitä milloinkin tehdään. Pelaajien on osattava tulkita kyseisiä referenssejä ja reagoitava niihin.

HJK:n päästämien laukauksien määrä oli hyökkäyspelin rakenteiden ohella alkukaudella iso ja kummastuttava asia. HJK päästi esimerkiksi HIFK:ta, Interiä ja Lahtea vastaan 10 laukausta tai enemmän. HJK ei pystynyt puolustamaan vastustajan vastaiskuja tai pidempiä pallonhallintavaiheita tehokkaasti pois, vaan päästi vastustajat omaan boksiinsa aivan liian helposti.

Tämä johtui paitsi siitä, että HJK ei pystynyt viemään hyökkäyksiään tarpeeksi laadukkaasti hyville alueille tai loppuun asti, mutta myös siitä, että itse puolustuspelaaminen oli erittäin vaativalla tavalla organisoitu.

Lahtea vastaan nähtiin se, mitä oli nähty jo monessa ottelussa aiemmin tällä kaudella: HJK puolusti ympäri kenttää pääosin mies miestä vastaan. Se on rohkea taktiikka, sillä silloin omien pelaajien on voitettava vastustajan vastapäiset pelaajat. Yleensä puolustus etenkin blokkimuodossa organisoidaan niin, että joukkueella on kaiken varalta alimmassa linjassa yksi pelaaja enemmän. Eli, jos vastustaja pelaa Lahden tavoin 4-3-3-järjestelmällä, HJK vastaisi 4-3-3-järjestelmällä. Mutta, esimerkiksi nyt Lahti-tappiossa HJK prässäsi 3-4-3-muodossa niin, että alas jäi mies vastaan mies- asetelmia. Tällainen rohkea puolustuspelitapa kostautui HJK:n omassa päässä.

Mielenkiintoinen valmennuksellinen ilmiö on se, että esimerkiksi Mauricio Pochettinon tai Marcelo Bielsan joukkueet toteuttavat tällaista puolustuspelitapaa, mutta pystyvät pitämään pelin silti kontrollissa. Se johtuu kaiketi siitä, että heidän pelaajiensa suorituskyky ja osaaminen on tasavoimatilanteissa korkea. HJK:n kohdalla voidaan pohtia, olisiko osaamista ja suorituskykyä näissä tilanteissa voitu jotenkin kohentaa.

Lehkosuo ei kaatunut median ilmasta keksittyihin ”johtamistaitoihin”. Lehkosuo ei kaatunut siihen, että valmennustiimi toi faktapohjaisia analyysimenetelmiä, kuten maaliodotteita, valmennuksen tueksi. Lehkosuo ei kaatunut pelin kaavamaisuuteen. Hän kaatui siihen, etteivät pelin kaavat olleet oikeat ja toimivat.

Tutustu ja tilaa Elmo edulliseen tarjoushintaan tästä!

 

 

Ole ensimmäinen kommentoija artikkeliin "Lehkosuo kaatui loogisiin pelillisiin syihin – nämä asiat eivät toimineet"

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*