Raimo Summanen purkaa syyt Leijonien MM-menestykseen – “Kyse ei ole pelitavallisesta edusta”

Sakari Manninen, Jani Hakanpaa ja Harri Pesonen tuulettivat rajusti maestro Mannisen voittomaalia Ruotsia vasraan. @ All Over Press

Alla oleva juttu on ote Raimo Summasen uusimpaan Elmoon kirjoittamasta laajasta artikkelista Kaapo Kakosta ja muiden nuorten suomalaispelaajien esiinmarssista maailman huipulle. Voit tilata Elmon edulliseen tarjoushintaan tästä ja saat koodin Elmon kaikkiin aiemmin julkaistuihin lehtiin – myös uusimpaan. 

Suomalaisessa jääkiekkopuheessa on puhuttu paljon Vierumäen kevään 2009 seminaarista. Joidenkin tulkintojen mukaan tuossa seminaarissa olisi tehty joku käänteentekevä valmennuksellinen linjaus, jonka seurauksena Suomesta tulee nyt uusia sebastianahoja ja kaapokakkoja liukuhihnalta.

Vierumäen seminaari oli tärkeä seminaari ja sen tärkein viesti – yksilökeskeisen valmennuksen korostaminen – näkyy suomalaisten nuorten pelaajien näyttävässä rynnäkössä NHL:ään.

Yksilökeskeinen valmennus ei tarkoita, että jääkiekko olisi yksilöiden peli. Jääkiekko, kuten kaikki muutkin pallopelit, on aina joukkuepeliä. Se, mitä kentällä tapahtuu, tapahtuu aina suhteessa omiin joukkuetovereihin, kiekkoon ja vastustajaan.

Se, mitä Vierumäen seminaarissa korostettiin, oli, että yksilöt tarvitsevat rinnalleen samanlaista valmennuksellista ja henkistä tukea mitä maalivahdit olivat saaneet vuosikausia. Kun suomalaisiin jääkiekkoseuroihin rakennettiin valmennusorganisaatioita, niihin palkattiin – toisin kun muissa kiekkomaissa – yleensä ensimmäisten joukossa maalivahtivalmentaja. Vaikka valmentaja ei olisikaan ollut aina ammattivalmentaja, hänen merkityksensä oli maalivahtien kannalta merkittävä. Siksi Suomi tuotti huippuluokan maalivahteja NHL:ään asti.

Vierumäen seminaarissa linjattiin, että toiminnallinen yksikkö ei ole joukkue, vaan yksilö, joka muodostaa yhdessä muiden yksilöiden kanssa joukkueen. Jääkiekkoliitto tuki tätä kehitystä ohjaamalla varoja taitovalmentajien palkkaamiseen.

Tällä, loppujen lopuksi yksinkertaisella, painotuksella ja sen korostamisella on ollut suomalaisen pelaajatuotannon kehittymisessä iso merkitys. Kysymys ei ollut sinällään mistään uudesta asiasta, sillä yksilövalmennusta oli tehty eri seuroissa ja paikkakunnilla jo vuosia ja vuosikymmeniä, mutta asian korostaminen kohdisti valmennuksen painopistettä oikeaan suuntaan.

Kehitystä on tukenut se, että jääkiekosta on tullut 2000-luvulla ympärivuotinen laji. Liigajoukkueet harjoittelivat jo 90-luvulla kesäisin jäällä, mutta juniorijääkiekossa ympärivuotisuuteen on siirrytty jäähallien määrän kasvamisen myötä vasta 2000-luvulla. Nämä uudet sukupolvet ovat olleet olleet jäällä ympäri vuoden ja harjoitelleet oikeita asioita valtavat määrät. Itse asiassa joillakin junioripelaajilla harjoittelumäärät ovat menneet jo yli ja kääntyneet itseään vastaan, kun harjoittelu on muuttunut junnaamiseksi ja pelaajilla on alkanut näkyä burnoutin merkkejä.

Jokainen NHL:ään viime vuosina noussut pelaaja on oma ja yksilöllinen tapauksensa ja tarinansa, ja kysymys on Kaapo Kakon kaltaisten huippupelaajien kohdalla aina poikkeusyksilöistä. Se, missä kehitys näkyy paremmin, on tason laajentuminen. Leijonilla ei ole Bratislavan MM-kisoissa samalla tavalla huippupelaajia kuin muilla kärkimailla, mutta suomalaispelaajien taitotaso on silti niin korkea, että Suomi pystyy hyvällä joukkuepelaamisella haastamaan myös huippumaat. Kysymys ei ole pelitavallisesta edusta, sillä Suomi pelaa perusfundamenteiltään samaa globaalia jääkiekkoa kuin kaikki muutkin maat, vaan siitä, ettei Suomi jää kovin kauaksi muista kärkimaista, vaikka me emme saaneetkaan parhaita käytettävissä olleita NHL-tähtiämme kisoihin.

Suomalaisessa jääkiekossa on puhuttu Meidän pelistä ja yhteistyönjääkiekosta. Ne ovat hienoja termejä, mutta todellisuudessa vain brändisanoja. Paljon osuvampi ilmaisu on joukkuepeli. Siitä suomalaisessa jääkiekossa on aina ollut kysymys ja on edelleen.

Kun monissa muissa maissa, varsinkin Yhdysvalloissa, pelaajat ajattelevat itseään ja omia tehojaan, suomalainen jääkiekkoilija on luonteeltaan joukkuepelaaja. Se ei tarkoita, etteikö pelaaja voi olla joissakin kohdin itsekäs – kuten Kaapo Kakko tai Patrik Laine – mutta suomalainen pelaaja on kasvatettu selkeästi joukkuepelaajaksi.

Eikä joukkuepeli ole ainoa keskeinen asia. Jos suomalaisen jääkiekon pelillinen dna pitäisi puristaa johonkin käsitteeseen, se käsite olisi keskustan haltuunottaminen. Se asia juurrutetaan jokaisen juniori­pelaajan päähän. Mitä korkeammalle tasolle pelaaja kehittyy, sitä moniulotteisemmaksi keskustan haltuunottamisen käsite muuttuu, mutta pohjimmiltaan kysymys on samasta opista.

Nämä opit ovat olleet suomalaisessa jääkiekossa jo 1960- ja 70-luvulta lähtien. Välillä asioissa on onnistuttu, välillä epäonnistuttu, välillä oppeja on haettu idästä ja lännestä ja välillä Pohjois-Amerikasta, mutta kysymys on yhtä kaikki ollut samasta ketjusta, joka on tehnyt suomalaisesta jääkiekosta sitä mitä se tänä päivänä on.

On myös muistettava, että Suomesta on tullut ennenkin Jari Kurrin, Reijo Ruotsalaisen, Jere Lehtisen, Teemu Selänteen ja Saku Koivun kaltaisia pelaajia, jotka ovat olleet ehdottomia huippupelaajia koko maailman mittakaavassa. Nyt NHL:ssä pelaa ja sinne on nousemassa monta lupaavaa suomalaispelaajaa, mutta kukaan heistä ei ole vielä sillä tasolla, millä Kurri, Ruotsalainen, Selänne tai Koivu olivat.

Siksi suomalaisen nykyisen pelaajakasvatuksen – ja samalla Kaapo Kakon – todellinen punnitsemistilaisuus on vasta edessä. Meillä on paljon nuoria ja lupaavia pelaajia, mutta onko prosentti tuottaa Kurrin, Ruotsalaisen, Selänteen ja Koivun kaltaisia huippupelaajia sittenkään oikeasti noussut?

Sitä me emme vielä tiedä.

Ole ensimmäinen kommentoija artikkeliin "Raimo Summanen purkaa syyt Leijonien MM-menestykseen – “Kyse ei ole pelitavallisesta edusta”"

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*