Suomalaisen huippu-urheilun sokea piste – Yhden kisakaljan takana on isompi ongelma

(All Over Press)

Mitä pahaa siinä on, jos valmennusryhmän jäsenet käyvät treenien välissä huitaisemassa yhden virkistävän leirioluen? Tai kaksikin? Miten se vaikuttaa joukkueen suoritukseen millään tavalla?

Tämän tyyppisiä kysymyksiä on tulvinut ELMO-lehden toimitukseen sen jälkeen, kun ELMO-lehden Jussi Leppälahti julkaisi pohdiskelunsa Mika Nurmelan valinnasta A-maajoukkueen valmennusryhmään.
Leppälahti kyseenalaisti päävalmentaja Markku Kanervan ratkaisun, koska valinnalla ei tehty riittävän selväksi millä huippu-urheilullisella arvopohjalla suomalaisen jalkapallon lippulaivaa ohjataan. Tai kääntäen, koska valinnalla tehtiin selväksi ettei arvopohja vastaa nykyisen kansainvälisen huippu-urheilun vaatimustasoa.

Koko hässäkän taustalla on näkyminen olutteltassa junioriturnauksen yhteydessä. Kukaan ei syytä Nurmelaa julkisesta kännäämisestä, ei alkoholismista, ei viinan kanssa törttöilystä. Ei mistään sellaisesta mediaseksikäästä.
Nyt on vain kyse sen unohtamisesta, että huippu-urheilussa mukana olevien on oman uskottavuutensa – sekä edustamansa prosessin uskottavuuden – vuoksi ajateltava missä ja milloin päättävät virkistäytyä huurteisella kesäjuomalla.
Aivan kuten huippu-urheilukoneistoissa toimivien pitää ymmärtää mitä merkitsee se, jos he näyttäytyvät roskaruokalassa, lojuvat tuntikausia somessa, valvovat pikkutunneille tms…

Tässä ei nyt vaadita mitään absolutismia keneltäkään. Nyt vain peräänkuulutetaan ymmärrystä siitä, missä ja miten huippu-urheilukoneistoissa toimivat voivat alkoholia nauttia. On helppo ymmärtää miksi kyläkoulun opettaja hakee omat saunakaljansa mieluummin naapurikylän kaupasta kuin omasta lähikaupastaan. Jos paikallinen asenneilmasto on sitä mieltä, että opettajan ei ole soveliasta näkyä kaljakassin kanssa, asennetta on syytä kunnioittaa – tai lähteä kylästä.
Huippu-urheilussa mukana olevien pitäisi ymmärtää sama. Olutta voi ottaa kun on mestaruusjuhlat tai joukkueen yhteiseen harjoitusohjelmaan sovittu rentoutumishetki, mutta muilta osin pitää koko oman valmennustiimin prosessin uskottavuuden kanssa olla kuivin suin kaikissa urheilutilanteissa.

Oikeastaan koko asiassa pitäisi kuitenkin laittaa sivuun sana ”alkoholi” ja kaikki mitä sana Suomessa tuo mieleen. Tässä ei ole kyse viinasta sinänsä. Nyt käsitellään suomalaisen jalkapallon ja itse asiassa koko huippu-urheilumme käsitystä – tai käsityksen puutetta – siitä, mitä nykyaikainen kansainvälinen huippu-urheilu vaatii.
Se vaatii suunnitelmallista harjoittelua, se vaatii valmennuksellisen tietotaidon jatkuva päivitystä, se vaatii sitoutumista, se vaatii elävää ymmärrystä siitä miten oman lajin todellisella kansainvälisellä huipulla toimitaan, se vaatii tinkimättömän yksityiskohtaista kehittymiseen pyrkivää toimintakulttuuria harjoituksissa – ja myös harjoittelun ulkopuolella.

Suomalaisessa huippu-urheilukeskustelussa painottuu keskustelu pelitavoista, harjoitusmääristä, metodeista. Se on sinänsä hyvää keskustelua, jonka taso on viime vuosina parantunut läpi urheilukentän – myös jalkapallossa.
Samalla kuitenkin on jäänyt vähemmälle huomiolle asia, jossa todellinen huippu-urheilu erottuu muusta urheilusta: mitä tapahtuu treenien ulkopuolella?
Siis miten urheilijat ja urheilijan taustakoneisto käyttävät harjoittelun ulkopuoliset tunnit?

Toimitaanko näiden tuntien aikana niin, että se kaikki palvelee edellisestä harjoituksesta toipumista ja uuteen valmistautumista?
Ymmärretäänkö urheilijan toimintaympäristön vireystilaan vaikuttavassa taustatiimissä tämä sama asia riittävän syvällisesti?
Ymmärretäänkö, että kaikki mitä valmennusryhmän jäsenet, joukkueenjohto, fysiot, huoltajat – siis jokainen tiimin jäsen – tekevät, vaikuttaa koko valmennuskokonaisuuden uskottavuuteen?
Se uskottavuus on asia, jonka urheilijat aistivat. Jos uskottavuus alkaa rapistua, se heijastuu välittömästi urheilijoiden keskittymisrauhaan, mahdollisuuteen viedä oma kehitystään oikeaan suuntaan kiinnittyneillä ajatuksilla.

Mitä syödään? Mitä juodaan?
Mennäänkö ajoissa nukkumaan?
Ymmärretäänkö pysyä ruudun äärestä poissa?
Ymmärretäänkö olla kuormittamatta kehoa ja mieltä millään ylimääräisellä?
Osataanko pukeutua niin että minimoidaan sairastumisriskit?
Ymmärretäänkö olla kävelemättä jalkoja puhki ostoskeskuksessa tai jumittamatta perslihaksia mopolla tai autolla ajellessa?

Suurin osa näistä asioista on urheilijan omalla vastuulla, mutta erityisesti leiritilanteissa koko mukana oleva porukka vaikuttaa käyttäytymisellään siihen, miten ammattimainen tai epäammattimainen tunnelma leirillä vallitsee.
Se, että valmennusjohto ottaa treenien välitiloissa virkistävän välikaljan ei äkkiä ajatellen hirveältä synniltä tunnu. Mutta kun ollaan urheilun tekemisen ytimessä, koko mukana olevan porukan on omalla käytöksellään oltava mukana rakentamassa ilmapiiriä, jossa urheilijoiden on helpompi fokusoitua pääasiaan.
Silloin jo pelkkä epäily siitä, että valmentajien huoneessa kilistellään samaan aikaan kun urheilijat keskittyvät tulevaan treeniin, sotkee helposti leirin tunnelman.

Kun suomalainen maajoukkuefutis on jo muutenkin ollut otsikoissa näiden asioiden kanssa, olisi kaikissa valinnoissa syytä olla tarkkana ja edistämättä näiden epäilyjen syntyä.
Erityisesti näin pitäisi toimia siksi, että yhä useampi suomalaispelaaja toimii arjessaan kansainvälisissä lajikeskuksissa ja niiden arvomaailmoissa. Maajoukkue ei saa olla ympäristö, johon tullessaan he huomaavat tulleensa paikkaan, jonka toimintakoodi edustaa jotakin sellaista, jossa ei pyritä jokaisen yksityiskohdan tasolla parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Sellainen huomio kun luikertelee yksilön korvien väliin, se helposti kertautuu, ja johtaa asenteen löystymiseen kaikessa muussakin, jopa kentällä asti. Kun kentän ulkopuolella huomaa ettei tällä reissulla nyt niin täysillä olla, asenne valuu helposti myös kentälle.

Mutta, kuten sanottu, alkoholi on vain yksi asia. Aivan samalla tavalla pitäisi kiinnittää huomio moneen muuhunkin yksityiskohtaan, jotka suomalaisen huippu-urheilun toimintaympäristössä viestivät arvopohjan keskeneräisyyttä. Nykyaikainen huippu-urheilu on ympärivuorokautista toimintaa ja asennoitumista – pelkkä treenien hoitaminen ei riitä. Kaiken muunkin pitää palvella urheilemista.
Miksi urheilujoukkue on niin tuttu näky pikaruokaloissa?
Miksi valmentajilla ja joukkueenjohtajilla olisi oikeus syödä kisareissuilla mitä sattuu?
Miksi olisi oikeus valvoa, käydä ”kylillä” urheilijoiden nukkuessa? Miksi olisi oikeus näyttää aamupalalla väsyneeltä?
Ylipäänsä: miksi kenelläkään joka on mukana urheilun kehittämien prosesseissa, olisi oikeus millään tavoin ilmentää omalla käytöksellään sitä, että ei tässä nyt ihan niin tosissaan kuitenkaan olla?

Näitä asioita olisi syytä pohtia kaikissa muissakin lajeissa kuin futiksessa, ja muillakin tasoilla kuin maajoukkueissa. Tai oikeastaan sitä pitäisi tehdä nimenomaan siellä muillakin tasoilla – silloin maajoukkueen tasolla ei enää tarvitsisi näistä asioista edes puhua.

2 kommenttia kohteessa ”Suomalaisen huippu-urheilun sokea piste – Yhden kisakaljan takana on isompi ongelma”

  1. Onko tämä Rauhan yhdistyksen julkaisu. Käsittämätöntä yksisilmäisyyttä, jonka kirjoittaja kirjoittaessaan kiistää.

  2. ”On helppo ymmärtää miksi kyläkoulun opettaja hakee omat saunakaljansa mieluummin naapurikylän kaupasta kuin omasta lähikaupastaan. Jos paikallinen asenneilmasto on sitä mieltä, että opettajan ei ole soveliasta näkyä kaljakassin kanssa, asennetta on syytä kunnioittaa – tai lähteä kylästä.”

    Siis enemmistö on aina oikeassa, vaikka olisikin väärässä? En nyt mene oluenjuontiin tai muuhun kirjoituksessa käsiteltyyn, mutta yllä mainittu asenne on suoraan 1970-luvulta tai Kepun tupailloista. Ja ei, en ole mikään Muumeja suojeleva vihervassari, vaan elämäntyyliltäni ja arvoiltani aika lailla oikeistolainen lihansyöjä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*